Uusskolastiikka: Filosofinen ja teologinen liike

Uusskolastiikka on filosofinen ja teologinen liike, joka syntyi 1800-luvun lopulla ja jatkui 1900-luvun puoliväliin asti. Sille oli ominaista uusi kiinnostus Tuomas Akvinolaisen teoksiin ja skolastiseen menetelmään, joka korostaa järjen ja argumentoinnin käyttöä katolisen opin ymmärtämiseen ja puolustamiseen.

Termiä "uusskolastiikka" käytetään erottamaan tämä liike alkuperäisestä skolastiikasta keskiajalta, mutta tunnustaa samalla velkansa tälle perinteelle. Uusskolastiset ajattelijat pyrkivät soveltamaan modernin filosofian ja teologian näkemyksiä kirkon perinteisiin oppeihin, samalla kun he tarttuivat modernin ja tieteellisen vallankumouksen haasteisiin.

Joitakin uusskolastiikan keskeisiä piirteitä ovat:

1. Keskittyminen järjen ja argumentaation käyttöön teologisessa tutkimuksessa sen sijaan, että turvautuisi vain auktoriteettiin tai perinteisiin.
2. Metafysiikan ja olemisen tutkimuksen sekä Jumalan ja maailman luonteen tärkeyden korostaminen.
3. Sitoutuminen ajatukseen, että usko ja järki ovat toisiaan täydentäviä eikä vastakkaisia ja että ne voidaan yhdistää harmoniseen synteesiin.
4. Halukkuus ottaa yhteyttä nykyaikaisiin filosofisiin ja tieteellisiin ideoihin ja arvioida kriittisesti niiden yhteensopivuutta katolisen opin kanssa.
5. Sakramenttien tärkeyden ja armon roolin korostaminen ihmisen pelastuksessa.

Joitakin merkittäviä uusskolastisia ajattelijoita ovat:

1. Tuomas Akvinolainen (k. 1274), jonka teokset löydettiin uudelleen ja niistä tuli suuri vaikutus liikkeelle.
2. Joseph Kleutgen (1801-1883), joka kirjoitti laajasti uskon ja järjen suhteesta.
3. Matthias Joseph Scheeben (1831-1888), joka kehitti uusskolastisen lähestymistavan kirkon oppiin.
4. Johann Baptist Franzelin (1806-1876), joka oli selvä tahratonta sikiämistä ja Marian taivaaseen ottamista koskevien kirkon opetusten puolustaja.
5. Edward Schillebeeckx (1902-2009), joka kirjoitti laajasti uskon ja modernin kulttuurin suhteesta.